Ystäviemme delfiinien puolesta

Eilen aamuna uutisia lukiessani tunsin jälleen kerran sitä vuosien varrella niin tutuksi tullutta voimattomuutta ja surua tietäessäni, että ei ole paljoakaan mitä voisin asioiden eteen tehdä. Oikeastaan ainut tapa, jolla tämän hetkisten resurssieni puitteissa voin mitenkään mihinkään vaikuttaa Facebook-spämmäämisen ja vetoomusten allekirjoittamisen lisäksi, on kirjoittaa ajatuksiani tänne blogiin. Niinpä nyt sen teen, ystäviemme delfiinien puolesta.

Kenellekään uutisointia seuraavalle ei liene jäänyt epäselväksi, että vuosittainen delfiinien teurastus on jälleen kerran alkanut Japanin Taijissa. Eilen lukemani uutinen kahdesta perheensä keskeltä loppuelämän vankeuteen kaapatusta pallopäävalaasta sai kyyneleet nousemaan silmiini. Myös näiden delfinaarion elinkautiseen ihmisten iloksi vangittujen valaiden huolesta epätoivoinen perhe on saarrettu verkoilla Taijin poukamaan ja heidän kohtalonsa on toisaalta yhtä surullinen, mutta toisaalta heille koittaa kohta ikuinen vapaus. Japanilaisten lautasilla..

Vangituksi tuleminen on delfiineille ja muille valaille erittäin raskas kokemus, josta läheskään kaikki eivät selviä. Esimerkiksi yksi ikiomaa häpeäpilkkuamme Särkänniemeä varten vangituista delfiineistä menehtyi pyydystämisen jälkeiseen stressiin, puhumattakaan kuinka monta Särkänniemen delfinaariossa syntyneistä poikasista on kuollut pian maailmaan putkahtamisensa jälkeen. Mediassa viime kuukausina paljon keskustelua herättänyt Särkänniemen delfinaarion hallittu alasajo saa minulta henkilökohtaisesti täyden kannatuksen. Pitkään vankeudessa eläneitä (osa delfiineistä on vangittu Tampereelle Meksikonlahdelta, osa on syntynyt vankeudessa) eläimiä ei luonnollisestikaan voida vapauttaa suoraan mereen, vaan eläinsuojelujärjestöt ovat ehdottaneet selvitettäväksi mahdollisuuksia siirtää delfiinit kuntoutumaan luonnonmukaisiin oloihin delfinaarioeläimille pian valmistuvaan turvakotiin. Delfinaarion kannattajat vetoavat usein "opetukselliseen" antiin, jota delfinaario suo kaikille suomalaisille merinisäkkäistä. Nyt kun ymmärryksemme eläinten tuntemuksista ja kärsimyksistä on päivänselvää, en missään nimessä toivoisi tulevien jälkipolvien kuvittelevan, että meidän kaksijalkaisten "ylivertaisuuden" vuoksi on ihan ookoo vangita näitä ihmisten tavoin älykkäitä eläimiä tekemään temppuja ahtaisiin betonialtaisiin vain oman huvimme vuoksi.

Valitettavasti Tampereen kaupunginvaluusto äänesti viime viikolla tämän aloitteen nurin, mitä en sinällään ihmettele kun valtuustossa tuntuu istuvan näinkin asiantuntevaa ja empaattista porukkaa. Erään rouva valtuutetun mielestä Tampereen delfiinit ovat "hyvin onnellisen näköisiä uidessaan vapaasti siellä tilassa" (ahdas betoniallas luonnossa jopa 100 kilometriä päivässä uivalle delfiinille on varmasti "mahtava" juttu). Kyseinen valtuutettu pystyy kuulemma arvioimaan delfiinien onnellisuuden sillä perusteella, että hän katsoo paljon luontodokumentteja. Että sillä tavalla.

 

Eivätkä nämä ikävät uutiset loppuneet vielä tähän. Japanin Taijin ohella myös ystävämme Venäjä on jälleen kunnostautunut eläinten oikeuksien saralla, sillä Moskovaan on rakenteilla delfinaario, johon aiotaan tuoda esimerkiksi luonnosta vangittuja miekkavalaita. Myös Tanskalle kuuluvilla Färsaarilla on juuri aloitettu vuosittaiset delfiinien ja pallopäävalaiden lahtaustraditiot, jonka lopettamiseksi voit allekirjoittaa vetoomuksen täällä.

Onneksi eräs pieni valopilkku tähän delfiinien ja valaiden synkkään kohtaloon tuli tietooni perjantaina. Neljä vuotta sitten kalastaja vangitsi merestä delfiinin, joka myytiin paikalliseen delfinaarioon temppuilemaan ihmisille. Delfinaarioita kuitenkin painostettiin luopumaan delfiineistä, ja ne siirrettiin turvakotiin kuntoutumaan ja odottomaan vapautumista takaisin luontoon. Yksi delfiini päätti kuitenkin ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karata turvakodista. Neljän vuoden eron jälkeen se onnistui kuin onnistuikin löytämään alkuperäisen laumansa ja pääsi onnellisesti palaamaan takaisin perheensä luo. Ihan uskomatonta.

 

Free Willy-tyyppiset ratkaisut eivät taida olla kovin realistisia, joten mitä sinä ja minä sitten voimme näiden sympaattisten ja fiksujen merinisäkkäiden eteen tehdä? Yksi parhaimmista keinoista on jakaa tietoa, jota minäkin tässä parhaillani koitan tehdä. Jakakaa ja kommentoikaa näitä epäkohtia sosiaalisessa mediassa, jolloin ehkä se kaveri siellä ruudun toisessa päässä alkaa myös pohtia asioita, jotka eivät ehkä aikaisemmin ole tulleet edes mieleen ja jättää seuraavalla kerralla delfinaariovisiitin välistä. Allekirjoittakaa myös vetoomus Särkänniemen delfiinien puolesta. Mutta ennenkaikkea, älkää tukeko omilla rahoillanne delfinaarioita tai muitakaan merinisäkäspuistoja. Tämä on erittäin tärkeää, sillä niin kauan kuin tällainen toiminta on taloudellisesti kannattavaa, tullaan yhä uusia delfiinisukupolvia vangitsemaan luonnosta perheidensä keskeltä kärsimään elinkautistaan meidän ihmisten itsekkyyden ja rahanahneuden vuoksi.

Postauksen kuvituksena on Uudessa-Seelannissa näkemiämme villeinä, vapaina ja taatusti onnellisina eläviä delfiinejä. Juuri niissä oloissa, minne ne kuuluvatkin. Eivät sirkuspelleiksi ahtaisiin ja virikkeettömiin betonialtaisiin.

Ei muuta kuin kohti parempaa huomista kamut! Niin meille kuin ystävillemme delfiineille.

PS. Jos dokumentit Cove tai Blackfish ovat jääneet katsomatta - suosittelen lämpimästi!

Meikäläisen syksyn check list

Syksy saa ja meikäläisen mielessä olisi monta asiaa, jotka olisi lähes pakko saada toteutettua ennen kuin viimeisetkin kellastuneet lehdet ovat puista varisseet maahan ja maha-asukas on ulostautunut yksiöstään. Tämä syksyn check list olisi huomattavasti pidempi, JOS kykenesin esimerkiksi vaeltamaan taikka nukkumaan telttapatjalla, sillä veri vetää jopa unissa metsään. Haluaisin niiiiin kovasti pakata repun ja suunnata kohti Lapin korpia tai vaikka tuohon läheiseen Nuuksioon Kean tavoin. Ehkä ensi vuonna sitten? Jotenkin Suomi-matkailu on omassa mielessäni noussut koko ajan suurempaan arvoon männä kuukausina ja tällä hetkellä en oikeastaan haikaile lähteväni kauas pois sinne mis on lämmin, vaikka edellisestä postauksesta niin voisikin äkkiseltään päätellä. Olishan se kivaa joo, mutta todennäköisesti ensi vuosikin pysytellään vielä euroopassa ja kerätään rahaa meidän henkilökohtaista ameriikan valloitusta varten. Mutta siihen listaan.

Minun syksyn check list:

 - Mene retkelle syksyn väreissä kylpevään metsään

- Juo edellisen kohdan ympäristössä kuppi höyryävän kuumaa kaakaota isän tekemästä kuksasta (isä voisitko tehdä Pöklyllekin jo oman pikku-kuksan?)

- Nautiskele pari nuotiolla kärryytettyä soijamakkaraa sopivassa seurassa

- Ikuista kameralla syksyisessä lehtikassassa ilakoiva tyyppi (vapaaehtoisia?)
-Käperry sohvalle viltin mutkaan kynttilänvalossa ja rentoudu
- Käy Suomenlinnassa tai jossain muussa sopivan kolkossa ympäristössä fiilistelemässä sykyseisen harmaata merta
- Mene mökille pohjoiseen (tämän aion toteuttaa vaikka ambulanssikyydillä)
- PESE IKKUNAT (herrajumala niistä ei nää kohta läpi ja viimeisetkin valonsäteet suodattuu siihen sontakerrokseen)
- Haravoi ja möyhi piha (vois olla aika luopua niistä jo aikaa sitten nuupahtaneista kesäkukista...)
- Pese ja viikkaa kaikki Pöklyn pikkuruiset vaatteet valmiiksi (2 kuukautta to go)
- Virkkaa ikuisuusprojekti nimeltä kylppärin matto valmiiksi (rasittavaa puuhaa!)

- Osta tietokone (pöytäkone siis, läppäri en enää virallisesti kestä sua)
- Siivoa ulko-varasto, jotta vaunut mahtuisi sinne (tää on kyllä miehen heiniä)
- YLÄKERTA VALMIIKSI (oiskohan ne listat nyt pötkötelleet tarpeeksi kauan toimettomina?)
- Viimeisinpänä ja vaikeimpana rastina: Myy Nisu. Voi tätä luopumisen tuskaa! Jos joku tarttee hyvää ja näppärää city-autoa, niin laita viestiä (sniif)

Mitä sun syksyn listaan kuuluu? Tai mitä teille kuuluu noin ylipäätänsä?

Huisia viikon parasta päivää kamut!

Kuvituksena muutama kännykkäräpsy männä viikoilta. Huomaa muuten kuvien laadusta mitkä on otettu miehen iPhone5S:llä ja mitkä mun Tsamtsungilla...

Ajatukset maailman toisella puolen

Illalla kuuntelin nukkumattia odotellessa, kuinka sade ropisi ullakon kattoon ja tuuli hakkasi vaahteran oksia vasten ikkunaa. Ihan järkky myrsky, mutta tällaisina iltoina onkin parasta hevosen hoitamisen jälkeen käpertyä viltin mutkaan sohvalle höyryävän teemukin ja kirjan kera. Tai sitten voi unohtaa sen kirjan kuten meikäläinen teki ja sukeltaa vanhojen kuvien mukana jonnekin kauas pois, sinne mis on lämmin.

Cookinsaaret ja Aitutaki on ehdottomasti yksi uskomattomimmista paikoista, joissa olen koskaan elämäni aikana päässyt käymään. Rakastan vuoria, metsiä ja järviä yli kaiken, enkä myönnä olevani kummoinenkaan biitsityttö, mutta tämä piskuinen saari Tyynessävaltameressä saa kyllä sydämeni läpättämään kerta toisensa perään. Täydellisempää honeymoon-kohdetta saa hakea, sillä saarelta löytyi meidän lisäksemme vain kourallinen muita turisteja ja pienen kylän verran leppoisaan elämänrytmiin tottuneita paikallisia, jotka saavat elantonsa turismista. Aitutakilla jos jossain aika on todellakin pysähtynyt.

Voin melkein tuntea vitivalkoisen kuumana polttavan hiekan varpaiden välissä ja laguunin turkoosin hehkun näitä kuvia katsellessani. Onko tällaisia helmiä ihan oikeasti olemassa? Voi muistoja.

 

Innostuneille tiedoksi, että Cookinsaarille pääsee niin Uudesta-Seelannista kuin Amerikastakin käsin. Losista lento kestää apauttirallaa 8 tuntia ja Aucklandista nelisen tuntia + siihen päälle halutessaan tunnin sisäinen siirtymä minimaalisella potkurikoneella pääsaari Rarotongalta Aitutakille. Pitkä on matka, joten ihan ei viikon takia kannata tänne asti lähteä haalautumaan. Tai no, mikäs minä olen ketään neuvomaan. Paikka on kyllä kokemisen arvoinen, joten jos siltä tuntuu, niin ei muuta kun menoksi. Ainakin Air New Zealand tekee siis stop-overeita saariryhmälle lentäessään väliä USA-NZ. 

Itse päätimme jo saarella ollessamme, että tänne vielä joskus palaamme. Ehkäpä 10-vuotis hääpäivänä pakkaamme perheemme ja lähdemme kohti maailman laitoja. Tismalleen maapallon toiselle puolen.

Lämpöä syysmyrskyyn kamut ja huisia uutta viikkoa!

PS. Kaikki Cookinsaaria koskevat postaukset löydät täältä.

Nyt on aika ottaa iisisti

Kaksi ja puoli kuukautta eräpäivään. Joko jännittää? No arvatkaa vain. Eihän sitä näin ensikertalaisena osaa yhtään kuvitella millaiseksi meidän elämämme tulee pian mullistumaan. Odotan kyllä innolla, että vihdoin pääsen näkemään vatsassani niin pitkään möyhineen kaverin, joka pitää minut öisin hereillä kipakoilla potkuillaan. Mietitään usein miehen kanssa, että miltähän tyyppi näyttää? Onkohan sillä minun pikkuruinen nenäni vai mieheltä peritty aristokraattisempi versio? Onko hiukset vaaleat kuten äidillä vai mustat niinkuin isällänsä? Hetki jolloin saamme ensimmäistä kertaa pikkuisen käsivarsillemme on varmasti yksi elämämme unohtumattomimmista.

Olen kärsinyt viime aikoina melkoisen kivuliaista supistuksista, joten lääkärissetä pisti minut täksi viikoksi pakkolepoon. Ulkoilla kuulemma pitää, mutta vain lyhyitä pätkiä ja oman voinnin mukaan. Nyt on siis aika ottaa iisisti. Se jos mikä ei ole kovin helppo tehtävä tällaiselle ikiliikkujalle. Toivottavasti lepo kuitenkin auttaa ja pystyn tekemään täysipainoisesti töitä vielä jäljellä olevat kuukauden päivät. Sitten se alkaa. Mammaloma.

 Äitiyslomasta ei ole mitään sen kummempia ajatuksia. Aion ottaa rennosti ja keskittyä tähän vatsassani kasvavaan elämään (ehkä ikuisuusprojektin nimeltä hääkuvakirja voisi saattaa loppuun...). Voinnin salliessa hyppään loka-marraskuun vaihteessa VR:n kyytiin ja hurautan pohjoiseen mökille viettämään pikkujouluja äidin ja isän kanssa. Olisi ihana lähteä sinne jo nyt näkemään kaikki ruskan sävyt, mutta ehkä sen sijaan pääsenkin kokemaan ensilumen. Viime vuonna se kun jäi häämatkan vuoksi kokonaan välistä. Matkustelun kotimaan rajojen ulkopuolelle olemme luonnollisesti nyt hetkeksi unohtaneet, vaikkakin haaveilemme keväisestä road tripistä Keski-Eurooppaan pienen perheemme kesken.

Nämä kuvat napattiin Espoon Isossa Vasikkasaaressa elokuisessa ilta-auringossa. Samalla reissulla otettin myös ystäväpariskunnan kihlajaispotretit, jotka olin antanut heille lahjaksi. Olen päässyt tekemään niin paljon mahtavia kuvauskeikkoja kuluneen puolen vuoden aikana, jonka yritykseni on ollut pystyssä, etten ehkä kestä. Olen kovasti kiitollinen kaikille uskomattoman ihanille kuvausasiakkailleni, ystävilleni sekä teille blogin lukijoille, jotka olette minua eteenpäin suositelleet. Vielä olisi muutamia sovittuja keikkoja tekemättä, jonka jälkeen jätän kuvaushommatkin hetkeksi tauolle. Kotistudio on melkeinpä valmis, joten huutelen sitten niitä testikuvattavia (lähinnä vauvoja) täällä blogissa, jahka aika on sopiva.

 

Lauantaina olisi tarkoitus lähteä pienelle retkelle Nuuksioon, jos vain kykenen kävelemään. Aiomme mennä nuotiopaikalle kärryyttämään soijamakkaraa, juomaan lämmintä kaakaota isän vuolemista kuksista ja ihastelemaan syksyn kuulasta kirpeyttä. Ihan parasta!

 

Toivottavasti kuvistakin välittyy se seesteisyys, joka minulla on tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena. Välillä toki kiehuu suhteellisen kovasti hormoonimyrskyissä, mutta pääasiassa olo on rento ja mieli rauhallinen. Siksi tämä postauskin oli tällaista fiilistelyä pitkästä aikaa, mutta jotenkin tuli pakonomainen tarve kirjoittaa just näistä asioista.

Nauttikaahan tekin syksystä! Se on just nyt parhaimmillaan. Pus!

Pari yötä Pietarissa - Sokos Hotel Vasilievsky

Muutaman viikon takaisesta itänaapurin reissusta tuntuu kuluneen jo ikuisuus. Kerroinkin aiemmin junamatkastamme tsadista Pietariin sekä viisumien hankkimisesta. Syy miksi alunperin hääpäivämatkalle rantauduimme juuri kyseiseen kaupunkiin oli Sokos Hotels 40 vuotta - 40 blogitarinaa-kampanja, jonka tiimoilta meille tarjottiin yöpyminen kera illallisen ja aamiaisen yhdessä Pietarin kolmesta Sokos Hotelsista. Valkkasimme majapaikaksemme ihan nettisivujen perusteella Sokos Hotel Vasilievskyn, joka sijaitsi näppärän kävelymatkan päästä pääkadulta Nevski Prospektilta. Lähimmälle metropysäkille oli puolisen kilometriä, joten ei paha sekään! Supistelevan pallomahan kanssa matkatessa olikin helpompi turvautua julkisiin kulkupeleihin omien räpylöiden sijaan.

Kun saavuimme aikaisin lauantai-aamuna Pietarin juna-asemalle, oli ihan käsittämätöntä ettei meidän ensimmäistä kertaa tyyliin ikinä tarvinnut alkaa miettiä milläkähän bussi/ratikka/metro/kävely-kombolla pääsisimme tällä kertaa majoitusliikkeeseemme. Ehei! Meitä odotti asemalla auto kuljettajineen meikämandoliinin nimikylttiä heilutellen. Ei muuta kuin takapenkille lötköttämään ja ihmettelemään ikkunan takana viliseviä maisemia. Kommunikointi kuljettajan kanssa oli jokseenkin vähäsanaista, sillä hän puhui luonnollisesti ainoastaan venäjää. Meikäläisen venäjän opinnoista on jo melkoinen tovi aikaa, joten siinäs sitä sitten sai heti kättelyssä tuntumaa ruostuneisiin kielenkantoihin. Welcome to Russia.

Hotellin respassa meidät otettiin vastaan tutulla suomen kielellä, mikä oli tietysti positiivinen yllätys. Muutoin henkilökunta puhui sujuvaa englantia, vaikkakin tervehdykset sun muut pyrimmekin vaihtamaan paikallisella kielellä ihan kohteliaisuuden ja harjoituksen vuoksi. Palvelu oli hotellissa oikein ystävällistä, toisin kuin muualla kaupungilla pyöriessämme, jonka olimme etukäteen kuulleetkin. Jotenka tähän kuuluisaan venäläiseen palvelukulttuuriin (tai sen puutteeseen) oltiin toki osattu varautua. Itse kun vain sitkeästi jaksaa hymyillä ja olla superihana asiakas ihan kiusallaankin, nyki vastapuolen suupielet kohti kattoa taikka ei, niin sillä pääsee jo pitkälle.

Huoneemme Sokos Hotelsissa oli meille hostellitasoon tottuneille budjettimatkaajille suorastaan luksusta. Puhtaat valkeat lakanat, pehmoiset kylpytakit ja siistit pinnat, mitä muuta sitä voisi edes vaatia. Aiemmista lomista poiketen vietimme hotellihuoneessa huomattavasti enemmän aikaa, sillä meikäläisellä meinasi olla liikkumisen suhteen vähän vaikeuksia, joten pitkät lepotauot viihtyisässä huoneessa tulivat tarpeeseen. 

Lauantaina kävimme kaupunkiin tutustumisen jälkeen blogivierailuun kuuluvalla illallisella hotellin ravintolassa. Otimme alkuun molemmille salaatit, jotka olivat oikein maukkaat. Pääruuan suhteen ei paljon tarvinnut arpoa, sillä koko pitkästä ruokalistasta löytyi vain yksi ainut kasvisruokavaihtoehto. Tarjoilijan mukaan vielä edellisestä menussa ollut kasvisburger oli nyt poistettu valikoimista, ja hän kävi kyllä ystävällisesti tiedustelemassa kokilta, onnistuisiko vastaavan burgerin pyöräyttäminen kuitenkin edelleen. Ei onnistunut. Pisteet kuitenkin siitä, että tilaamamme punajuuririsotto oli maukas ja täysin vegaaninen (tosin proteiinia siitä ei juurikaan löytynyt). Jälkkärin parasta antia oli kuulemma suklaakastike, sillä miehen syömät tuulihatut olivat home maden sijaan jokseenkin kuivia koppuroita. Mutta eipäs me pienistä välitetä.

Sen sijaan hotellin aamiainen. Ihan taivas! Olimme todella positiivisesti yllättyneitä, miten paljon kasvisvaihtoehtoja buffasta löytyi ja taisimme santsata useampaan otteeseen (valitettavasti kuvissa on nyt vain alkupalat *pröyh*). Tämä oli taatusti yksi parhaista aamupaloista joita olen hotellissa nautiskellut. Oli myös hauskaa ryystää kahvit ja lusikoida kaurapuurot Iittalan tutuista astioista, joita meiltä löytyy myös kotoa. 

Aamiainen siis ansaitsee lähes täydet pojot, joten varmaan uskotte miten tajuttomasti harmitti, että meidän startti maanantai-aamuna oli niin aikaisin, että jäi tämä buffa toistamiseen kokematta. Saimme kuitenkin hotellissa pienet eväspussukat mukaamme, mikä oli tosi kiva juttu, mutta eihän se luonnollisesti ollut lähelläkään edellisen aamun buffan tasoa. Mutta matkaeväät on aina matkaeväät ja eittämättä yksi reissun kohokohdista. Kaivelin siis välittömästi junaan astuttuamme yllätyspussukkaa innosta hehkuen kuin pikkulapsi konsanaan ja mussutin lopulta tyytyväisenä leipää, mehua sekä keksejä ennen kuin Allegro edes nytkähti liikkeelle.

Kaiken kaikkiaan vierailu Sokos Hotelsissa oli pelkästään positiivinen. Mies kävi testaamassa hotellin kuntosalinkin pariin otteeseen ja se oli kuulemma erinomainen. Ehkä kasvisruokailijoiden huomioimiseen ravintolan ruokalistassa toivoisin parannusta, sillä oli todella harmi, että esimerkiksi juurikin tämä kasvishampurilainen oli poistunut kokonaan menusta aikoina, jolloin kasvissyöjien määrä on koko ajan kasvussa ja ihan jo ympäristönkin kannalta olisi hyvä edes välillä suosia kasvisvaihtoehtoja. Hankalahan niitä on suosia, jos niitä ei ole edes tarjolla. Mutta pointsit edelleen siitä, että aamupalalta löytyi runsaasti syötävää myös vegeille. Todella hyvä fiilis jäi myös siitä, että meille oli järjestetty autokuljetus juna-asemalta hotellille ja takaisin. Kyllä sitä näin raskaana osaa näköjään arvostaa tällaista pientä luksusta, vaikka normaalisti meille ei olisi mikään ongelma taittaa matkoja apostolinkyydillä reput selässä.

Vielä tulossa yksi postaus Pietarista, jossa sitten kurkistetaan tarkemmin itse cityyn.

Adios amigos! 

Postaus on toteutettu yhteistyössä Sokos Hotelsin kanssa, vaikkakin kokemukset ja mielipiteet ovat luonnollisesti täysin omiamme.