Jylhien järvien loiskintaa

Ilmeisesti emme saaneet Suofudiksessa suosta tarpeeksi, sillä tasan viikko sitten, eli heti suossa rypemisen jälkeisenä päivänä suunnistimme lähes koko perheen voimin kohti paikallista suosuojelualuetta aikomuksenamme patikoida rapiat 10 kilometriä lähestyvää ukkosmyrskyä ja iniseviä itikoita uhmaten.

Suota silmän kantamattomiin.

Meillä oli mukana kaikki seitsemän chihua. Käsittämätöntä, että jopa pyylevä ja persjalkainen Pullander jolkotteli lenkin ihan muina miehinä. Citykoirat osasivat myös juoda hienosti vettä suonsilmäkkeestä. Ylpeä mamma.

Pullan piti ravata koko ajan edes takaisin pitkin pitkoksia ja tulla tarkistamaan, että olenhan minä ihan varmasti vielä mukana. J poimi ensimmäisen lakkansa luonnosta. Ikinä. Taisipa tämä olla elämänsä ensimmäisiä patikointejakin tälle herralle, jos viime kesäistä Nuuksion retkeä ei lasketa. Cityboy, citykoirat ja maalaistyttö. Täydellinen combo!

Sitten alkoi jyristä. Taivaskin muuttui jokseenkin tummanpuhuvaksi. Tytöt juoksivat ukkosen innoittamina innoissaan ees taas, mutta se liikunnan ilo loppui melko lyhyeen, kun kävelimme seuraavat 4 kilometriä kaatosateessa. 

Äiti metsästää skarppina hilloja myrskyä uhmaten.

Yli 80-vuotias mummumme köpitti samaisen yli 10 kilometrin lenkin muiden mukana. Voi mummu <3

Sitten taivas repesi. Eipä tainnut kenelläkään olla ainuttakaan kuivaa vaatekappaletta, kun pääsimme vihdoin lähtöpisteestä 7 kilometrin päässä olevalle kodalle auringon jo hieman pilkistellessä puiden lomasta.

Isä, joka on todellinen metsien mies, oli harpponut muiden edellä, joten kun saavuimme kotaan, oli siellä jo saunamaiset tunnelmat. Nuotio rätisi ja puu tuoksui. Ja märkä koira. Päästiin kuivattelemaan kamppeita sekä tyttöjen hieman kyseenalaiselle tuoksahtavia turkkeja. Torttu päätti kostoksi puhdistavalle vesisateelle pyöriskellä nokikasassa.

Sitten (soija)sakkaraa, nokipannukahvia ja äitin leipomia pullia. Om.

Pupu lämmittelemässä lempipaikassaan, J:n sylissä. 

Teräsmummu ja minä lähdössä pötsit pörhöllään taittamaan (pyörimään) viimeisiä kilometrejä sadehelmin koristellulle taipaleelle. 

Sateen jälkeen oli ihan tyyntä ja kosteaa. Niinpä seuraamme liittyi n. tsiljoona verenimijää. 

Loppumatka meni sääskisumasta huolimatta kauniissa auringon paisteessa, sateen tuoksuisesta luonnosta nauttien.

Vihdoinkin perillä!

Sellainen suoretki. Minä suorastaan rakastan liikkua luonnossa ihan omin jaloin taikka hevosen tukevassa selässä.  Varsinkin näin hyvässä seurassa kilometrit taittuu ihan huomaamatta. Ihan parasta!

Hevosista tulikin mieleeni, että tämän viikon perjantaina meillä on tosiaan ne kihlakuvaukset ja arvatkaapas kuka pääsee kuviimme vierailevaksi tähdeksi? Herra Hoo tietenkin! Aikamoista. Odotan kyllä innolla! Toivottavasti olen terveenä siihen mennessä ja äänikin palautuisi. Lääkäri määräsi tänään minut täydelliseen puhekieltoon, joten voinette kuvitella miten turhauttavaa on yrittää olla hiljaa. Mitenhän se on mukamas edes mahdollista? J ainakin tykkää tästä uudesta mykästä ei-käpättävästä Rimmasta. Great.

Mukavaa maanantaita!

Mä-mä-mä-mä-märkää!

Otsikon mukaisiin "sulosointuihin" herättiinkin sitten viime viikonloppuna joka ikinen aamu. Naapurimökin perus-junttijengi piti huolen siitä, että osataan kyllä taatusti koko joukkue kyseisen biisin sanat ulkoa. Jopa ne espanjaa äidinkielenään puhuvat ulkomaan vahvistuksemme laulavat nykyään Nygårdin Petriä sujuvalla suomella. Märkää kyllä kuvastaa muutenkin mennytta suo-viikonloppua aika hyvin. Sillä sitähän riitti. Märkää. Vai mitä sanotte tästä.

Tosin tämä kuva ei ole vielä pahinta märkää nähnytkään, sillä olin kuitenkin juuri käynyt "peseytymässä" päivän viimeisen pelin jälkeen "suosaunassa" (kutsutaan myös meilläpäin nimellä lampi) ja vaihtanut päälleni puhtaat vaatteet. Viisi minuuttia tämän kuvan ottamisen jälkeen olinkin taas kuorrutettu mudalla ja turpeella. Kyllä ei olisi kannattanut edes yrittää peseytyä.

Tästä se alkaa. Yksi kesän ehdottomista kohokohdista. Swamsoccer - Suofudiksen MM-kisat.

Halusimme maksimoida suossa rypemisen, joten pelasimme tänäkin vuonna kahdessa eri joukkueessa seka-sarjassa. Toinen joukkue koostui meidän tyttöjen lisäksi espanjalaisista ja toinen joukkue etelä-amerikkalaisista sälleistä. 

Saapuminen suo-areenalle ensimmäistä kertaa saa joka vuosi aikaan kylmiä väreitä. Tunnelma on jotain ihan uskomatonta! Suurinpiirtein joka toinen vastaantuleva ihminen on tuttu edellisiltä vuosilta ja jotkut juhlistivatkin joukkueidensa kanssa jo 10-vuotista suo-historiaansa.

Sateinen kesä takasi taas sen, että kentät olivat todellakin märkiä. Tässä joku naisjoukkue näyttää mallia, kuinka suolla pelataan jalkapalloa oikeaoppisesti konttaamalla.

En ollut ihan varma onko tämä vasemman puoleinen kaveri nolo vai hauska. Päättäkää te. Omatekoisia soittimia pauhaa suolla perinteisesti joka nurkalla, joten sekameteli-älämölö-soppa on taattu.



Eka peli takana. Olen todella hämmästynyt, etten onnistunut sotkemaan itseäni edellisvuosien tapaan ihan totaalisesti heti ensimmäisessä pelissä. Taidan jatkossakin pysytellä puolustajan tehtävissä, niin ei ole ehkä ihan pakko niin pahasti kyntää turvetta ja edes yrittää näin välttyä takuuvarmalta flunssalta. No tänäkin vuonna se flunssa tuli suht puhaasta paidasta huolimatta, joten se siitä suunnitelmasta.

Girlpower!

Harmi, ettei minulla ole esitellä teille suossa rypevää Rimmaa, sillä en hoksannut pyytää ketään kuvaamaan kamerallani omaa tarpomistani. Mutta pojat näyttävät mallia.

Porukkaa oli kuin pipoa. 5000 pelaajaa ja ainakin saman verran katsojia. Yhdellä suolla.

Ystävämme from Peru.

Nestetasapainosta piti kukin huolta omalla tyylillään. Oikeanpuolimmainen on siis minun juoma, ainakin vielä näin päiväsaikaan. Lämpöhalvauksesta ei nuilla keleillä ollut pienintäkään pelkoa.

Lisää teippiä. Nämä kenkäparat pääsivätkin uskollisten palvelusvuosien päätteeksi roskapönttöön.

Ystäväni K konttaa palloa päällään puskien kohti maalia. Huomatkaa, ettei maalivahdilla näytä olevan mitään kiirettää torjunnan suhteen. Ai miten niin eteneminen on suossa hidasta?

Hauskaa vai hullua? Parasta!

Suomi-neidot lippuineen.

Anna sitä märkää.

Sottainen systeri ja viereisessä kuvassa joku todella turpeinen mies.

Vielä viimeinen ryhmäkuva ennen kuin siirryimme seuraamaan oikeiden championien pelejä. Ensi vuonna sitten mekin ollaan finaalissa. Tai edes jatkossa, joka ei tänä(kään) vuonna jäänyt kuin yhden vaivaisen maalin päähän.



Pääkatsomo.

Koitapa siitä lammikosta sitten torjua maalilla.

Meidän tuoreimmat vahvistukset Guatemalasta ja Kolumbiasta.

Ja sitten eikun saunaan.

Ja pesulle.

Jäähyväisten aika. Yhteensä kuusi ottelua kahdessa päivässä. Edessä onneksi vielä Swamprock, Dingo ja huikean hauska ilta super-duper mahtavien tyyppien kesken. Voi haikeus.

Kiitos Hyrynsalmi, Vuorisuo ja kaikki ihmiset siellä!

Ensi vuonna taas tavataan!

Miten olisi blogittaret. Lähtisittekö suohon rypemään?

Täällä ollaan!

Suosta selvitty elävinä. Jos nilkkoja komistavia mustelmia, silmieni alla roikkuvia porttiloita (aka silmäpusseja) ja jäätävää univelkaa ei oteta huomioon, niin tänä vuonna päästiin todella vähällä. Tai no, meidän maalivahdilta paukahti polvesta nivelsiteet ja yksi puolustuksesta onnistui saamaan takaraivoonsa aikamoisen vekin. Rapatessa tai suopalloa potkiessa roiskuu, vai miten se nyt menikään.

Yritän toipua kolmen päivän huuhottamisesta lomailemalla täällä vanhempien hoivissa ehkäpä maailman hitaimman nettiyhteyden äärellä, joten palataanpas asiaan tarkemmin myöhemmin. 

Paitsi että täytynee todeta vielä sen verran, että olipas kyllä yksi elämäni mahtavimmista viikonlopuista. Vietin aikaa ihan mielettömien tyyppien seurassa, tapasin vanhoja rakkaita ystäviä ja sain roppakaupalla uusia suoveljiä ja -siskoja ympäri maailman. Voitte varmastikin uskoa miten haikeissa tunnelmissa eilen pakattiin tavaroita ja jätettiin jäähyväisiä kyyneleet silmissä. Onneksi vuosi menee taas äkkiä. Muchas gracias! See you guys next year!

Mundo Latino! Vacas Locas!

Mahtavaa uutta viikkoa kuomat!

PS. Ei tullu meistä maailmanmestareita. Vielä. Ensi vuonna saattaakin olla jo ihan toinen ääni kellossa.

Kohti turvesoiden maailmanmestaruutta

Tänään se taas alkaa. Joka kesäinen vuoden kohokohta, jolloin yli 5000 vähän kajahtanutta tyyppiä taistelee supi-suomalaisen kuninkuuslajin herruudesta ja maailmanmestaruus-tittelistä. Olemme meidän sekalaisessa joukkueessa valmistautuneet tähän koitokseen pitkällä ja vaativalla harjoitteluohjelmalla, joka on pitänyt sisällään muunmuassa hmm. Ei mitään. Eli siis jos ihan totta puhutaan, olen itse viimeksi ollut kosketuksissa musta-valkeaan nahkakuulaan tasan vuosi sitten tuolla samaisella suolla. Tai no, miten sen nyt ottaa. Enpä tainnut silloinkaan kovin montaa kertaa palloon ainakaan jalkaterilläni hivotella, sillä keskityin lähinnä olemaan hukkumatta niihin samperin suonsilmäkkeisiin, josta minut joku miellyttävä joukkuetoveri kävi kiskomassa kymmenkunta kertaa per ottelu takaisin "kuivalle" maalle. Se mikä taidossa hävitään, niin me joukkuehengessä voitetaan! Ai että, kyllä maistuu!

Mutta nyt pitää mennä. Suo ja ihan parhaat tyypit siellä kutsuu!

Toivotaan, että te saatte sunnuntaina onnitella tuoretta Suofudiksen maailmanmestaria. 

(Turha toivo..)

Siskoni R:n kanssa kesällä 2011. Ihan suossa. Huomatkaa keskellä alahuultani komeileva
vaalea pystysuora arpi. Se on taistelujälki kesän 2010 suo-mittelöstä.
Jospas tällä kertaa selvittäisiin suuremmitta vammoitta..

Mahtavaa ja toivottavasti vähemmän vetistä viikonloppua kaikille kivoille!

PS. Tsekkailkaapas muuten YLE:n kanavia. Meidän suomalais-espanjalais-latino-joukkueesta tullaan tekemään sinne kuulemieni huhujen mukaan jonkin sortin juttua tänään. Heba!

Kuulkaa korpemme kuiskintaa

Terve! Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin jne, joten olen pysytellyt mahdollisimman kaukana interneetistä kohta viikon. Välillä ote on hieman lipsunut ja kännykän näytöltä on ollut pakko tihrustaa teidän kuulumisia.

Lähdin siis viime viikon perjantaina suoraan töiden jälkeen ajelemaan kohti pohjoista. Vajaan 800 kilometrin matkaan en saanut kulumaan kuin vaivaiset 9,5 tuntia, sillä oltiin trion kanssa liikenteessä yhden pysähdyksen taktiikalla. En taida osata sanoin kuvailla miten uskomaton fiilis valtasi mieleni istuttuani koko pahuen päivän autossa, kun viimein näin tuttujen ja niin rakkaiden maisemien lipuvan silmieni editse. Olin saapumassa maailman parhaaseen paikkaan. Isän ja isänisän jylhiin synnyinmaisemiin, isäni omin kätösin rakentamalle mökille, kirjaimellisesti keskelle korpea.

Ensin tienhaarasta pilkisti vanha jo vuosia sitten toimintansa lakkauttanut ei-niin-tyylikkäästi-ajan-patinoima kyläkauppa. Muistan elävästi vieläkin miten pikkutyttönä, edesmenneen mummuni kanssa, käytiin Inkeen-kaupalta kesäkuumalla ostamassa sellaiset pienet Valion vanilja-pikarit, jotka syötiin tietysti puisella lusikantapaisella lapiolla. Tiedättehän te. Välillä mukaan saattoi tarttua myös legendaarisia kettukarkkeja tai suussa hitaasti sulateltavia ranskan pastilleja.

Viisi kilometriä Inkeen-kaupalta ja saavun Heikin-paarille. Älkää kysykö miksi tätä vanhaa savusaunaa kutsutaan sillä nimellä, mutta ennen vanhaan tämä hirsikoppero komisti järven rantamaisemia. Tässä samaisessa hikihuoneessa on isäni 60 vuotta sitten parkaissut ensimmäiset rääkäisynsä tässä maailmassa. Katsoinpa näillä seuduilla minne tahansa, voin oikein kuulla historian lehtien havinan ja nähdä sieluni silmin esi-isien jalanjäljet tutuilla silminkantamattomiin jatkuvilla erämailla.

Paitsi tuona iltana ei havissut edes lehti puissa, sillä koskaan minun muistini mukaan ei ole tässä kyseisessä maailmankolkassa ollut nuin tyyntä. Muutaman sadan metrin päässä paarilta pilkistääkin jo isäni synnyinkoti pellon laidasta suurten koivujen takaa ja tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Niin kai se onkin.

Tuohon puumajaan on muuten eräät kerrat kiivetty ja tuohon vanhoista kalaverkoista tehtyyn jalkapallomaaliin parit lisää ilmaa täytteekseen kaipaavat pallot potkittu.

Vihdoin pääsen mökkitielle, jonka varrelta poimin mummulle kissankelloja jo lapsena.

Poimin tutulta mättäältä sinisiä lempikukkiani myös tällä kertaa, mutta lasken ne mummun lämpimän käden sijasta kirkonkylällä ruohikon peittämälle hautakummulle.

Lopultakin. Perillä ja valmiina vastaanottamaan äidin pehmeä ja pullantuoksuinen tervetuliaishalaus.

Seuraava aamu valkeni ihan yhtä tyynenä, kuin edellinen ilta päättyi. Otettiin trion kanssa lepoasento laiturille aurinkoon. Kyllähän loma on ihmisen parasta aikaa! Varsinkin, jos muulikki paistaa.

Pökö löysi itselleen välipalaa.

 Mökkeilyyn kuuluu lettujen paistaminen yhtä oleellisesti kuin rantasauna ja vähän mustaksi kärähtänyt grilli(tai siis minun tapauksessani soija-)makkara.

Illalla suunnattiin kirkolle rokkaamaan! Serkkuni soittaa bändissä nimeltä Satellite Stories ja he olivat juuri palanneet Japanin kiertueeltaan vetääkseen keikan siellä tuppukylässä. Ja kyllä, hyvin vetivätkin!

Minun ja äidin mukana konsertissa olivat äidin vanhemmat. Mummu ja pappa seurasivat lapsenlapsensa esiintymistä hyvin onnellisina. Ihan siinä itsekin herkistyi, kun katseli heidän vienossa hymyssä olevia huuliaan ja ryppyisiä liikutuksesta kostuneita silmänurkkiaan.

Konsertin jälkeen suuntasimme neljästään takaisin mökille tallettamaan viimeiset auringonsäteet muistiin ja lämmittämään rantasaunaa.

Pullan makuun keli oli himpun verran liian kuuma. Mitäs on sellainen pikku-läski.

Meidän vanhus. Pökön ja Pupun emä Nasu aka Enkeli.

Aurinko laski lähes peilityynen järven selän taakse ja värjäten samalla koko tienoon punaiseksi.

Sunnuntaina satoi vettä. Paljon. Herkuttelimme myöhäisellä brunssilla ja päätimme lähteä etenemään ukonilman säikäyttäminä kohti vanhempieni kotia.

 

Matkalla pysähdyttiin katsomaan serkkuni vastasyntynyttä tyttöä. Mummulle ja papalle neiti on jo kuudes lapsenlapsenlapsi. Ja taas herkisteltiin. Tietty.

Lapsuuden kotini lähellä 5-tietä vartioi Hiljainen kansa. Suhteellisen pelottavia heinähattuja minun mielestäni..

 

Tämmöistä täällä. 

Millaista siellä?

Jatkan lomailua, mutta en velttoilua. Sillä ihme tapahtui ja menin tänään salille! Voin kuulkaa kertoa, että sinne pääseminen oli se haasteellisin tehtävä. Paikan päällä en enää muistanut, miksi olenkaan pitänyt yli kuukauden taukoa? No nyt tauko on toistaiseksi ohi ja kylläpäs sai pakarat kyytiä! Huomenna uudestaan. Palataan taas muruset! 

PS. Voitin BLACK.bling.WHITE-blogin arvonnassa huikean kauniin hiuskorun! Minä, joka en koskaan ikinä voita arvonnoissa mitään! Tämä oli ihana lomaylläri. Kiitos.